Tähtikuvauksen motiivit ja kuvien persoonallisuus?

[mals77]

Tervehdys!

Aihe, josta haluaisin herättää keskustelua, on jokseenkin arka (ainakin kuvittelisin näin), joten tahdon tehdä tiettäväksi, etten tahdo loukata ketään tällä keskustelun avauksella. Olen miettinyt viimeaikoina paljon tähtikuvauksen tarkoitusperiä ja motiiveita (myös, ja ennenkaikkea omian). Mikä on se "hulluuden" voimavara, joka ajaa meidät aloittamaan tähtikuvauksen, vaikka tiedämme, että tähtikuvaus on: a) haastellinen oppia (lue: vaikeaa), b) aikaa viepää ja c) kallista.

Toinen asia, joka on oikeistaan edellisen asian jatketta, on se, että lopputuotokseen, eli kuvaan, on ainakin minun näkemykseni mukaan, todella vaikea saada omaleimaista persoonnallisuutta esille. Tästä esimerkkinä (edelleenkin minun näkemykseni mukaan) tämä foorumi, jonka kuvista/kuvaajista vain kourallisella on tunnistettava persoonallinen tyyli, ja loput ovat "oppikirjakuvan" parempi -tai heikompilaatuisia toisintoja. Johtuneeko tämä kenties siitä, että valtaosa aloittaneista tähtikuvaajista turhautuu ja lopettaa, ennen kuin heille ehtii kehittyä persoonallista tyyliä.         

Kertokaa omia ajatuksianne aiheesta.
-Mikko-

[Tikkes]

Itselläni ainakin suurta osaa näyttelee laitteiston rakentaminen ja virittäminen, että saa jotain toimimaan oikein. Ja sitten toisena on se "hurraa" tunne, kun jotain sellaista sattuu saamaan taltioitua, jota ei pelkillä silmillä nää. Oppimisen tie on pitkä ja kivinen, mutta useasti voi todeta, että jos eilen olis kuollut, ei tuotakaan olisi tiennyt. Täällä on kyllä joukossa sellaisia ammattilaisia, että kyllä lähtee minulta hattu päästä nöyrästi 

[einari]

En tiedä tuosta persoonallisesta tyylistä kun puhutaan tähtikuvista.
Minusta tuntuu, ainakin kun puhutaan jostain galaksien tai himmeiden kohteiden kuvaamisesta, niin kyseessä on lähinnä taitojen koettelua ja mahdollisimman paljon fotonien keräämistä ja tulos on vain dokumentti tästä.

Tottakai jokaisella on oma persoonallinen työnkulkunsa, varsinkin kuvankäsittelyn osalta ja jälki näkyy siinä ja ehkä käsittelijällä on näkemys miltä kuva omasta mielestä näyttää 'riittävän hyvältä'.

Laajemmissa kohteissa joissa ehkä saa maisemaakin mukaan voi mukaan saada myös estetiikkaa.

[Meade-mad]

Mikä on se "hulluuden" voimavara, joka ajaa meidät aloittamaan tähtikuvauksen, vaikka tiedämme, että tähtikuvaus on:
a) haastellinen oppia (lue: vaikeaa),
b) aikaa viepää ja
c) kallista.

Jossain ihan muualla hyvä harraste on määritelty niin että se vie kaiken ajan, kaikki rahat ja sitä ei opi koskaan täydellisesti. Taitaa tuo mals77 lista olla aika identtinen.

Itse koen kuitenki jotenkin voimakkaammin sen hetken kun kaukaisen kohteen fotoni aiheuttaa impulssin näköhermossa. Tiedä sitten, onko se laiskuutta, kyvyttömyyttä oppia uutta vai sitä että rahalle on ollut muuta harrastekäyttöä roppakaupalla.

jk

[Jyri Lehtinen]

Todella, hyvä harrastus on sellainen, jota tekee intohimosta, vaikkei se olisi enää hauskaakaan.

[J-P]

Hei,

Minulle tämä on ihan puhtaasti taidemuoto ja itseilmaisuväline. (Kuvat kyllä täyttävät tieteellisen kuvaamisen kriteerit.)
Jokainen kuva on aina tulkinta, sommitelma painotukset, värimaailma ja yleinen tunnelma kuvassa vaihtelee kuvaajasta toiseen.  Voisi verrata vaikkapa klassiseen musiikkiin, jokaisen orkesterin ja kapelimestarin  tulkinta samasta sävellyksestä on erilainen. Eli olen eri mieltä siitä, mitä Einari tuossa ylempänä kirjoitti. Kyse kohdallani on paljon muustakin, kuin dokumentoinnista, vaikkei "maisemaa" kuvissa näykkään.

Se, että itselleni tämä on taidemuoto, ei tarkoita, että kuvia jotenkin sen varjolla voisi "väritellä". Kyseessä on luontokuvaus, vaikka se perinteisesti ymmärretään suppeammin, luontokuvaus yleensäkin on paljon enemmän, kuin pelkkää dokumentointia.

J-P

[Timpe]

Aihe, josta haluaisin herättää keskustelua, on jokseenkin arka (ainakin kuvittelisin näin), joten tahdon tehdä tiettäväksi, etten tahdo loukata ketään tällä keskustelun avauksella. Olen miettinyt viimeaikoina paljon tähtikuvauksen tarkoitusperiä ja motiiveita (myös, ja ennenkaikkea omian). Mikä on se "hulluuden" voimavara, joka ajaa meidät aloittamaan tähtikuvauksen, vaikka tiedämme, että tähtikuvaus on: a) haastellinen oppia (lue: vaikeaa), b) aikaa viepää ja c) kallista.

Hyvä keskusteluaiheen avaus, enkä ymmärrä miksi tämä olisi arka asia kenellekään.
Itselleni kuvauksen motiivina toimii nuoruuden unelmien täyttäminen. Aloitin tähtiharrastuksen joskus 1980-luvulla ja tuolloin visuaalihavaiten pienellä 10cm kaukoputkella. Jotkut ottivat jo silloin tähtikuvia filmille, mikä nosti vaatimustason (jos mahdollista) vieläkin korkeammalle kuin nykyisen digitekniikan aikakaudella. Ei ollut mitään tietokoneita kuvausapuna ja kuvatut filmit piti kehittää itse tai viedä kuvavalmistamon pilattaviksi. Kirjoista saattoi katsoa tähtikuvia, jotka oli kuvattu suurten observatorioiden kaukoputkilla ja joista saattoi vain haaveilla harrastajanäkökulmasta katsoen. Yhtä kaikki, hienot tähtikuvat kiehtoivat nuoren miehen mieltä

Nyt, 2010-luvulla tilanne on täysin erilainen, koska kuvausteknikka yms. on kehittynyt mullistavasti ja mahdollistaa jokaiselle harrastajalle samaan laatutasoon (ja ylikin) pääsemisen, mikä oli aiemmin vain ammattilaisten saavutettavissa 1900-luvun lopussa. Olen erittäin tyytyväinen nykytilanteeseen, missä maailma on kutistunut silmissä mm. Internetin yleistymisen takia. Käytössäni on nyt koko maailmanlaajuisen harrastajayhteisön työn tulokset, joista voin ammentaa apua omiin ongelmiini ja joista voin hakea inspiraatiota omiin kuviini. Tavoitteenani on päästä kuvausharrastuksessani muiden tähtiharrastajien tasolle. (Jos joku muu osaa kuvata tämän kohteen tuolla tavoin, niin miksen siis minäkin?) Mitä siitä, jos tämä harrastus on "a) haastellinen oppia (lue: vaikeaa), b) aikaa viepää ja c) kallista.", koska ei tässä sen parempaakaan ajankulua ole ja toteutanpa kuitenkin onnistuneesti nuoruuteni haaveita näin viisikymppisenä. Olen siis samaa mieltä Tikkesin kanssa eli "...jos eilen olis kuollut, ei tuotakaan olisi tiennyt..." -lause kuvaa hyvin uuden oppimisen halua ja taitojen kehittymisen mukanaan tuomaa voitonriemua!

En tiedä luetko minut persoonallisiin kuvaajiin, mutta personallisten näkökulmien löytäminen jostakin tähtikuvauskohteesta rajoittuu lähinnä rajauksen (kuvauspolttovälin) miettimiseen. Kuvan loppukäsittelyssä tulevat esiin jokaisen kuvaajan omat mieltymykset, mutta myös käytetyn kuvauslaitteiston mukanaan tuomat rajoitukset. On aivan eri asia kuvata jokin ds-kohde yhden minuutin valotuksilla kuin 10 minuutin valotuksilla, koska kuvan loppukäsittelyssä ei ole mahdollista repiä enempää irti yksityiskohtia kuvasta kuin mitä sinne on saatu tallentumaan kuvaushetkellä.

Toinen tähän liittyvä valinta-asia on kuvassa esiintyvien tähtien osuus kuvassa. Moni pitkään kuvannut kuvaa taivasta kapeakaista-kuvauksella, missä tähdet pienentyvät kovin pieniksi suhteessa sumuun (tai muuhun ds-kohteeseen). Tätä perustellaan osittain kaluston rajoituksilla ja mm. sumun paremmalla erottumisella taustataivaasta. Itselleni tämä näkemys on vieras, koska oma kuvaustaivaani on aina täynnä tähtiä! Ne loistavat eri kirkkauksilla tähtikuvieni taustalla ja tuovat kuvaan oman visuaalisen elementtinsä sen pääkohteena olevan "ds-ihmeen" lisäksi. LRGB-kuvaus on siis ominta alaani, koska se mahdollistaa tällaiset visuaaliset "barokkitähdet" kuviini. (En välttämättä ole kyennyt tähän tavoitteeseen täysin omissa kuvissani, mutta tällainen tahtotila täällä vallitsee ) Tämä varmaankin juontaa alkunsa visuaalihavaitsijan taustasta, jossa okulaarinäkymää hallitsivat kirkkaat tähdet ja himmeät sumu/utukohteet. Omat kuvani ovat siis enemmän visuaalikatsojan tulkintoja taivaasta kuin kovin dokumentaarisia tiedekuvia, vaikken lisääkään niihin mitään uutta käsittelyn aikana.